Olen hyvin pahoillani siitä että blogista on jäänyt muutama päivitys kokonaan tekemättä. Syytän tästä oikean elämän ongelmia, jotka on toivottavasti nyt jo ratkaistu, ja voin hyvillä mielin palata taas 'yksi postaus per viikko'-julkaisutahtiin! Tänään katsaistaan ihan erilaista kokoelmaa (joka ei toivottavasti muutu keräilyintohimoksi, hehe) ja saatte tulevaisuuden varalle tietää syyn, miksi useimmista kokoelmieni osista löytyy mysteerisiä hampaanjälkiä...
Tässä on Topi!
Topi on lähes kolmevuotias ranskanluppakorvakani, joka on maailman suurin luppakorvainen kanirotu. Leikattu poikani painaa enemmän kuin monet kissat, kuusi ja puoli kiloa, ja käyttäytyy hyvin pitkälti lähes kuin kissa, nukkuen päivät pitkät nurkassaan. Topi tykkää myös nuolla emäntäänsä kuin koira ja syö kuin hevonen. Juuri Topin takia jouduin luopumaan eläinkaupan kilon ruokapusseista ja siirtymään kahdenkymmenen kilon
säkkeihin. Topi on ostettu Monnissa asuvalta kasvattajalta ja hankin hänet osaksi uutta kotiani, kun muutin pois vanhempien suojasta. Topin koko nimi on Toivon Kipinä, ja hän ansaitsi nimen vaikeassa elämänvaiheessa, jolloin toivoin että pieni karvakerä toisi ilon ja suloisuuden lisäksi elämääni myös toivoa paremmasta. Hän ei ole pettänyt odotuksiani. Topi on myös autuaan kyllästynyt kuulemaan Frozen-elokuvan ''Porot ain ihmisen voittaa''-laulusta tekemääni parodiaa ''Puput ain ihmisen voittaa''.
Topin lempiohjelma televisiota katsellessa on Houstonin eläintenpelastustiimi, jonka tunnarin kuullessaan pupu ryntää sohvalle viereen rapsuteltavaksi. Topi on luonteeltaan kiltti ja nykyään aika pulskanlaiska, eikä hän vaivaudu tuhoamaan tavaroita elleivät ne osu hänen nenänsä eteen. Nuorukaisena Topilla oli tapana purra useampi kuin yksi johto poikki, mutta ongelma ratkesi kun johdot järjesteltiin pois hänen tavanomaisilta reiteiltään.
Piki onkin uusin tulokas meikäläisen karvaisessa perheessä. Tämä neljäkuukautinen tyttö muutti meille, koska koulupäiväni ovat varsin pitkiä silloin tällöin ja Topi viettää paljon aikaa yksin. Ajattelin että toisesta kanista olisi hänelle enemmän riemua, kun en ole paikalla.
Pikin koko nimi on Pikivälke. Piki on pieni, ketterä ja nokkela. Hänellä riittää tekemistä tutkiessaan ja hajottaessaan paikkoja. Vauvapupu on kova tyttö sotkemaan ja tunkemaan itseään liian pieniin rakoihin, mutta hänen eloisuutensa tuo vain pirteyttä Topin laiskuuden rinnalle. Joskus herra innostuu leikkimään Pikin kanssa, mutta hyvin harvoin.
Pikin ostin paikallisesta eläinkaupasta, jossa hänet sysättiin syliini kun olin matkalla vain ostamaan kaninruokaa. Pieni musta pallero, jolla on hurmaava valkea täplä nenässä ja valkoinen etujalka, varasti kokonaan sydämeni, enkä voinut jättää häntä kauppaan. En yleensä hanki eläimiä hetken mielijohteesta, mutta toisesta kanista oli ollut puhetta siitä asti kun Topi leikattiin ja näin siinä sitten kävi. Piki on rodultaan kääpiöluppakorva eivätkä ne kasva kolmea kiloa suuremmiksi. Pikin painoa ei ole mitattu sitten ostohetken, jolloin hän painoi vaivaiset 800 grammaa. Tytöstä on kuitenkin tullut jo nyt varsin pulska ja karvainen möhömaha~
Tässä ovat chinchillat!
Chinchillat ovat kummia ja omalaatuisia eläimiä. Useimmat ihmiset eivät tiedä niistä mitään ja minäkin jouduin panostamaan kovasti taustatyöhön jotta saisin kaverit viihtymään luonani. Chinchillan turkki on pehmeä kuin pilvenhattara, johtuen siitä että niiden karvatupoissa kasvaa useita karvoja tavallisen yhden sijaan. Niiden karva on niin tiheä, että loiset tukehtuvat siihen, ja jos sen kastelee, se imee niin paljon vettä että se alkaa kasvaa hometta. Siksi chinchilloja hoidetaan hiekkakylvyillä muutaman kerran viikossa. Ne myös syövät vain kuivaruokaa eikä niille saa tarjota mitään tuoretta (vaikkakin hemmottelen herkkusuitani rusinoilla aina silloin tällöin).
Isabella on beige chinchillatyttö, jolla riittää luonnetta. Kutsun sitä aktiivisesti 'vanhaksi akaksi', koska hän on niin ilkeä. Chinchillojen tavanomainen puolustautumiskeino on virtsasuihku suoraan päin näköä ja Isabella on enemmän kuin iloinen päästessään esittelemään taitoaan. Mutta hellyydenkipeänä hän on mitä ihanin tyttö, joka rakastaa leukarapsutuksia yli kaiken. Isabellalla on myös kova tarve kiivetä mahdollisimman korkealle ja nämä oravankaltaiset karvapallot kykenevätkin loikkaamaan helposti puolen metrin korkeuteen ilman vauhdinottoa.
Poju on mustavalkoinen leikattu uros, joka on häkissä ujo ja vetäytyvä. Hän on kuitenkin kaksikosta uteliaampi ja aina kerjäämässä ensimmäisenä. Siinä missä Isabella katsoo mitä suuhunsa pistää, Poju hotkaisee kaiken yhdeltä istumalta. Poju on häkin ulkopuolella tilanteen herra ja isottelee Topille, vaikka pitkäkorva painaa seitsemän kertaa enemmän kuin Poju! Kutsun Pojua 'pieneksi herrasmieheksi', sillä mustavalkoinen turkki muistuttaa smokkia ja häkissä hän on kuin herrasmies. Häkin ulkopuolella Pojusta sukeutuu varsinainen motoristijätkä, joka murisee kaikelle ohimenevälle kaneista aina omiin jalkoihini.
----
Nämä kaikki otukset ovat syy sille miksi osa kokoelmani osista on kärsinyt ajan mittaa. Aina minulla ei ole ollut mahdollisuutta pitää tavaroita tarpeeksi korkealla (varsinkaan vanhempieni luona), joten ne ovat väkisin joutuneet pikkueläinten hampaisiin. Onneksi ne ovat vain materiaa ja kenties lemmikeilleni oli niistä iloa sen hetken kun he niitä jyrsivät. Kaneista en tule koskaan luopumaan ja mitä isomman paikan saan itselleni asuintilaksi, sitä varmemmin sitä tulee asuttamaan myös kasa pitkäkorvia! Chinchillat ovat hurmanneet minut täysin ja Isabellan ja Pojunkin legendoille löytyy varmasti jatkajia, kun heistä aika jättää.
Tähän loppuun voisin sanoa myös muutaman sanasen parista muusta perheenjäsenestä, jotka eivät asu kanssani, mutta tuovat tai ovat tuoneet iloa elämääni (ja hampaanjälkiä kokoelmaani).
Ah, Vieno... Tuo naamastaan jo harmaantunut yhdeksänvuotias mäyräkoiramme, joka on kuin tuulispää ja hurrikaani. Vieno on vielä elämänsä voimissa huolimatta lukuisista selkätaudeista ja -onnettomuuksista ja jatkaa varmasti vielä monen monta vuotta maastonakkinamme. Vieno on alkuperäinen syy miksi rakastuin koiraroduissa kaikkein eniten juuri mäyräkoiriin, sillä ne ovat teräviä, oikukkaita, jääräpäisiä pikku otuksia (aivan kuten minäkin!).
Voimakaksikkomme toinen pari, Aino, on puolivuotias labradorinnoutaja. Kuva on auttamattomasti liian vanha, sillä Aino kasvaa kohisten ja uusia kuvia tulee otettua liian harvaan tahtiin, jotta kasvun näkisi kunnolla! Mutta neidin jalat ovat vieläkin liian pitkät tuohon pieneen, pulleaan kroppaan.
Aino oli oikeastaan niin sanottu 'vahinkopentu'. Kun vanha labradorinnoutajamme menehtyi, emme aikoneet hankkia toista koiraa näin pian. Mutta kasvattajalla oli hyvä tarjous pienistä pennuista ja näinollen Aino muutti perheeni luokse leasing-sopimuksella. Pikku Aino toi vanhan koiran menehtymisestä masentuneen Vienon elämänilon taas takaisin ja on piristänyt tekemisillään elämäämme sanoinkuvaamattoman paljon. Kaikki meistä surivat vanhan koiran poismenoa, mutta Aino pitää surun poissa ja jatkaa kunniakasta labradorien hölmöä ja eloisaa perinnettä!
Ja lopuksi vielä yksi tärkeä kaveri...
Riina, joka poistui keskuudestamme syyskuussa 2015, elettyään hyvän, kolmentoista vuoden pituisen elämän.
----
Tässä oli karvaisia kavereita kerrakseen! Olen aina avoin keskustelemaan lemmikeistä ja eläimistä yleisesti ja näiden kaverusten kuvia tulee varmasti blogissa esiteltyä enemmän kuin yhden postauksen verran. Tähän loppuun jätän vielä kuvan Topista nukkumassa hupsussa asennossa:
Mikä hurmaava veijari!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti